Toimintatapani ja arvoni perhepäivähoitajana

Olenhan varmasti luottamuksen arvoinen? Luottaako tuo pieni minuun? Entä muut?

Ulko-ovesta kuuluu vaimeaa koputusta. Menen vastaan hymyillen ja huomaan, etten tunnekaan jännitystä, vaan pelkkää iloa. Iloa siitä, että saan kohdata pienen ja hänen vanhempansa. Minua kohti hoipertelee pian 1-vuotias hymyilevä taapero. Hän juoksee ohitseni hetken ihmettelyn jälkeen. Olenhan hänelle tuttu jo useamman tutustumiskerran jäljiltä.

Meille kahdelle oli jo ennättänyt syntyä omanlaisemme yhteys. Yhteys, joka koostuu luottamuksesta ja turvasta. Hän juoksee lempilelunsa luokse samalla, kun hänet tuonut vanhempi katsoo perään. Huomaan, että nyt on minun aikani vain olla.

Hetken päästä vanhempi hymähtää haikeana ja toteaa, että nyt on ilmeisesti vain mentävä ja kaikkihan on hyvin. Vastaan hymyllä ja kerron, että laitamme päivän kulusta varmasti viestiä. Otan vastaan vanhemman katseen, ja meidän molempien silmät kostuvat. Samalla näen katseessa luottamuksen ja kiitoksen. Tästä on hyvä jatkaa.

Näin alkoi ensimmäinen työpäiväni yrittäjänä varhaiskasvatusalalla. Päätin sillä hetkellä, että näin saisi alkaa jatkossakin: ensihetket täynnä lapsentahtista, rauhallista ja läsnäolevaa aikaa.

Varhaiskasvatuksessa on kyse suuresta luottamustyöstä. Kasvatuskumppanuus ja vastuu pienestä ihmisestä – toisten aikuisten tärkeimmästä – on suuri kunnia. Halusin kasvaa yhdessä lasten kanssa parhaaksi mahdolliseksi varhaiskasvattajaksi. En siis olla jo sellainen, sillä se ei ollut mielestäni mahdollista. Ihminen oppii eläessään ja tehdessään – kasvaa yhdessä unelman kanssa. Niin kuin sanontakin kertoo: ei seppä syntyessään...

Halusin tulla varhaiskasvattajaksi, joka hyväksyy lapsen kokonaisena, juuri sellaisena kuin hän on. Ilman ajatusta siitä, että hänen kuuluisi sopia johonkin tiettyyn muottiin. Halusin tulla läsnäolevaksi ja herkkäkorvaiseksi tunteiden vastaanottajaksi. Halusin oppia huomioimaan perheiden erilaiset elämäntilanteet ja vaiheet. Halusin oppia tunnistamaan perheiden senhetkisen kasvatuskumppanuuden tarpeen.

Vuosien saatossa arvoni eivät ole muuttuneet. Ne ovat kyllä syvenneet ja ehkä aavistuksen muuttaneet painopisteitään, mutta muuten ne ovat pysyneet lähes samoina. Olen myös iloinen huomatessani, että kaikki toiveeni siitä, millaiseksi kasvattajaksi halusin tulla, ovat lähes toteutuneet. Ihminen ei ole kuitenkaan koskaan täysin valmis. Keskeneräisyys on inhimillistä ja minusta myös toivottavaa. Ympäröivä maailma tuo varmasti aina uusia näkökulmia pohdittavaksi, ja elämäntilanteet muokkaavat suuntaan jos toiseen. On kuitenkin hyvä tunnistaa omat vahvuutensa, unelmoida ja nähdä unelmiensa käyvän toteen.

Varhaiskasvattajana arvostan yksilöllistä lähestymistä lasten kanssa lähes kaikessa. Yksi tapa tai asia ei vain voi toimia kaikilla, olemmehan yksilöitä. Tilanteissa on tehtävä pientä salapoliisityötä sen eteen, että kaikille tulee mahdollisimman hyvä kokemus tai ainakin olo siitä, että tulee kuulluksi. Pienessä ryhmässä tämäkin on helpompaa – tai ainakin mielestäni huomattavasti sujuvampaa. Se, millä tavalla tuen ryhmää tai lasta, on täysin minun vastuullani, ja palaute pieniltä tulee sensuroimatta ja heti. Siksi on oltava vahvasti läsnä ja saavutettavissa niin fyysisellä kuin henkiselläkin tasolla. Tämä jos mikä on varhaiskasvatuksen ydin.

Entä miten luoda pieniin sellainen suhde, että heidän on helppo heittäytyä päivän leikkeihin tai näyttää ihan kaikenlaisia tunteita? Miten pitää yllä rohkeutta kokeilla uusia asioita? Miten auttaa luottamaan ja uskomaan omaan voimaansa? Miten tukea hyvää itsetuntoa ja omakuvaa?

Tähän tekstiin tulikin enemmän sitä sisäistä ajatustyötä, jonka kautta ammennan paljon tähän työhön. Ehkä seuraavassa kirjoituksessa voisin kertoa mm. siitä mistä kaikesta meidän viikkomme koostuvat.

Siispä seuraavaan kertaan! Ihana, kun olit mukana <3

– Katja