Tulevaisuudelle (in English below)

Tulevaisuudelle

Muistan kun istuin melkein (7?) vuotta sitten keittiön pöydällä ja havahduin siihen, että olin lähettänyt juuri esikoiseni maailmalle ja sohvalla tuhisi  vastasyntynet pikkusisko. En tiedä vedinkö hetkeen happea lainkaan vai hengitinkö niin tiheään, etten edes tajunnut hengittäväni. Oli syksyinen sää ja tuntui kuin kaikki maailmassa olisi pysähtynyt.

Hän riensi esikouluun. Täällä lapset menevät esikouluun pieneen kyläkouluun. Usein yhdysluokkana ovat ykkösten kanssa, eli koulumaailma aloitetaan.

Hän juoksi koulubussiin ja heilutti iloisesti. Minä nielin kyyneleitä. Sitten se tuli, IKÄVÄ! Tuli niin valtava ikävä, etten tiennyt, että starttaisinko auton vai juoksisinko vain perään? Sitten soitin miehelleni. Hänkin oli mukana hetkessä ja lähti vasta sitten töihin. Totesi; sinne hän meni, voi kuinka kiva. Itkin puhelimessa, kuinka hirveältä tuntui päästää irti. Laittaa pieni maailmalle yksin ilman minua. Olinhan hänen maailmansa napa, eikö?

Meni päiviä ja viikkoja. Hiljalleen palanenkin irtosi kurkusta ja tajusin etten ollutkaan lapseni maailman napa. Opin, että esikoiseni rakasti tulla nähdyksi ja kuuluksi myös muualla kuin kotona. Hän halusi luoda valtavasti uusia ystävyyssuhteita ja ilakoida muuallakin. Vaikka olinkin aktiivisesti hänen vauvavuotensa touhunnut erilaisissa perhekerhoissa ja ollut mukana, jos vaikka minkälaisissa jutuissa hänen kanssaan, niin en vain ollut huomannut kuinka sosiaalinen hän oikeastaan olikaan. Vaikka muistankin ne tuhannet kaupan kassajonot missä hän kävi kaikille juttelemassa tai ojentamassa omia piirustuksiaan. Hän on sellainen vielä tänä päivänäkin.

Seuraavat vuodet olivatkin hyvin opettavaisia. Opettelin luottamaan mm. siihen, että tuli lastani vastaan kuka tahansa, mikä tahansa, niin elämä kantaa. En tule aina olemaan siinä suodattimena tai opettajana vaikka mitä tahansa sattuessa juoksisinkin luokse heti. Oli myös ymmärrettävä, että uudenlaiset tilanteet, uudet ihmiset ja kohtaamiset olisivat hyväksi. Tiesin, että olin tehnyt oman osani ja lapseni hoitaisi loput. Eli olin kotona auttanut luomaan siivet, jotka varmasti kantavat.

Kun kuopukseni oli aika aloittaa koulutie, sitä samanlaista vahvaa luopumisen pelkoa ei tullutkaan. Olin siis ehkä oppinut tai kasvanut? No höpö höpö, elämä heittikin lisää pohdittavaa kuin tarjottimella. Minusta tulikin hetkeksi huolestunut kyselijä. Odotin koulubussia kuin kuuta nousevaa. Kun kuopus astui sisään, pommitin liudan kysymyksiä, kunnes hän hermostui. Minun piti saada tietää, miten päivä oli mennyt. Esikoinenkin kertoi aina, mutta hän, hän vastasi aina, että ei muista. Olin ymmälläni. Oliko siellä niin hirveää, ettei hän muistanut vai mitä? No ei ollut hirveää vaan hurjan kivaa. Ei tullut läksyjä ja sai vain leikkiä. Sikakivaa.

Jälleen havahduin, kuinka höpöksi ihminen muuttuu, kun tilanteeseen lähtee itse oikein avosylin mukaan.

On siis luotettava. On jätettävä pelot alleen ja puututtava vain, jos on jotain puututtavaa. On opittava vaistoamaan paremmin ja luotettava intuitioon. On huokaistava todeten; jee, hyvä minä. Lapset ovat yksilöitä ja heidän tapansa toimia poikkeaa lähes 100% aina muista. He ovat oman tiensä kulkijoita ja erityisiä ihan jokainen.

Olen seurannut pitkään erilaisia tilejä, blogeja ja sivuja upeista varhaiskasvattajista, opettajista ja kotiäideistä. Osa ovat kuunnelleet itseään ja ryhtyneet pitämään kotikoulua. Osa puolestaan perustaneet yrityksiä nimenomaan varhaiskasvatuksen alalle ja osa pohtivat mitä seuraavaksi. Heitä kaikkia kuitenkin yhdistää sama asia: Rakkaus pientä ihmistä kohtaan. Vahva voima luoda pienen ihmisen elämään jotain mikä vahvistuu ja auttaa lasta hyppäämään vanhempana seikkailuihin. Sitä voi tehdä niin monella hyvällä tavalla. Se mitä huomaan myös monen heistä ajattelevan on lapsen yksilöllisyys. Miten saisin tuon lapsen kukoistamaan? Mikä auttaisi häntä selviämään arjesta keveämmin jne.

On ikävä huomata, että esimerkiksi edelleen lapsia jaotellaan erilaisin tavoin. On herkkiä ja ei herkkiä. On vilkkaita tai ujoja. Mitä jos olisimmekin yhtä ja samaa ja meillä olisi vain meidän hienot vahvuutemme ja taidot tehdä asioita omalla tavallamme?

Luin muutama päivä sitten keskustelua, jossa pohdittiin eriväristen liivien käyttöä. Jossain päiväkodissa on käytössään siis liivit, joiden kantajat erotellaan näiden liivien perusteella. Esimerkiksi punaista liiviä kantava lapsi on "erityslapsi". Olin mykistynyt. Jos me huudamme palstoilla tasa-arvoisuutta sekä yhdenvertaisuutta, niin miksi sallisimme tällaista? Miksi jakaisimme lapset näin näkyvällä tavalla? Jos haluamme kitkeä pois jaottelun, syrjimisen. rasismin jne., niin tämä tuskin on se tie! On ikävä huomata, että monesti tällaisia tapauksia löytyy suurista yksiköistä. On varmasti helpompaa kohdata "erilaisuutta" jos sen näkee jo kauas, mutta mitä se tekee lapselle tai ympärillä oleville lapsille? Kasvattaako se kenties valmiiksi siemenen, joka hartaasti itää ja vanhempana puhkeaa ilveilynä toista kohtaan? Kasvattaako se surullisen pienen mielen, joka vauhdikkuudellaan vain halusi huomiota? Se jää nähtäväksi. On surullista, että aikuisen maailma katselee sellaista vierestä vieläkin edelleen.

Sen kuitenkin tiedän, että niin kotikouluista, pienistä ryhmistä ja suurista yksiköistä kasvaa meidän kaikkien tulevaisuus. Ovatpa olosuhteet, tilanteet tai tapaukset millaisia tahansa.

Kaikki on tässä ja nyt. Tehdään siitä yhdessä hyvä. Samoista ryhmistä kasvavaa myös maailman muuttajia, jotka joskus vielä elämässään kohtaavat jollakin tavoin, juuri niin kuin on tarkoitettu.

<3 Katja

For future!

I remember sitting almost (7?) years ago on the kitchen table and realizing that I had just sent my first child out into the world and in the couch there was sleeping  a newborn little sister. I don't know if I drew oxygen at all for a while, or if I breathed so frequently that I didn't even realize I was breathing. It was autumn weather and it felt like everything in the world had stopped.
She hurried to preschool. Here children go to preschool in a small village school. Often the connecting class is with the first grades.

She ran to the school bus and waved happily. I swallowed tears. Then it came, i MISS HER! I missed her so much that I didn't know if I was going to start the car or just run after her? Then I called my husband. He, too, was involved in the moment and only then went to work. Said; there she went, oh how nice. I cried on the phone about how awful it felt to let go. To put small little girl out into the world alone without me. After all, i was everything to her, right?

Days and weeks went by. Slowly a piece came loose from my throat and I realized that I wasn't the hub of my child's world. I learned that my firstborn loved to be seen and heard even away from home. She wanted to make tons of new friendships and play elsewhere. Even though I had been active in various family clubs during her baby years and been involved in all kinds of things with her, I just hadn't noticed how social she really was. Although I remember the thousands of checkout lines at the store where she went to talk to everyone or hand out his drawings. SHe is still like that today.

The following years were very instructive. I learned to trust, among other things, that no matter who meets my child, anything, life will carry me and carry her. I'm not always going to be there as a filter or teacher but no matter what happens, I run to her right away. It was also necessary to understand that new kinds of situations, new people and encounters would be good. Good for her. I knew I had done my part and my child would take care of the rest. That is, at home I had helped create wings that would surely carry.

When it was time for my youngster to start school, the same strong fear of giving up somenone didn't come. So maybe I had learned or grown? Oh my gosh, life threw more things to ponder than on a tray. I became a worried questioner for a moment. I waited for the school bus like the moon to rise. When she entered, I bombarded with a bunch of questions until she got nervous. I needed to know how the day had gone. Even the firstborn always told, but she, the youngster, did not remember. I was confused. Was it so horrible there that she couldn't remember, or what? Well, it was soooooo nice and fun. There was no homework and all she got to do was play. Pig fun.

Again, I realised how silly a person becomes when you go into the situation with open arms.
So it is reliable. We must leave fears behind us and only intervene if there is something to address. It is necessary to learn to instinct better and trust intuition. We must sigh and say; yes, good me.
For a long time, I have followed various accounts, blogs and pages about wonderful early childhood educators, teachers and stay-at-home mothers. Some have listened to themselves and started homeschooling. Some, on the other hand, have established companies in the field and some are wondering what to do next. However, they all share the same thing: Love for the little person. A powerful power to create something in the life of a little person that will become stronger and help the child jump into adventures as a they grow up . There are so many good ways to do it. What I also notice many of them thinking is the individuality of the child. How can I make that child flourish? What would help him cope with everyday life more lightly, etc. Unfortunately, children are still divided in different ways. There are sensitive and not sensitive. There are lively or shy. What if we were one and the same and only had our great strengths and skills to do things our way?

A few days ago, I was reading a debate on the use of vests of different colours. In other words, some kindergartens use vests, the wearers of which are differentiated on the basis of these vests. For example, a child wearing a red vest is a "special needs child". I was dumbfounded. If we shout out equality and non-discrimination in the columns, why would we allow this? Why would we divide children in such a attention-grabbing way? If we want to eradicate segregation, discrimination. racism, etc., so this is hardly the way to go! It is sad to note that such cases are often found in large units. It's certainly easier to face "difference" if you can see it from afar, but what does it do to the child or the children around you? Does it perhaps already grow a seed that devoutly germinates and, when older, bursts out as a mockery of another? Does it raise a sad little mind that just wanted attention with its speed? That remains to be seen. It's sad that the adult world still looks on like that so often.

What I do know, however, is that homeschooling, small groups and large units will grow into the future of us all. It is here and now. Let's make it good together. The same groups are also growing into world changers who will someday still meet in their lives in some way, just as intended.

<3 Katja