Oikeiden luona.. (in English below)

Kun olet oikeiden luona…

Joskus tarvitsee koko sakki irtiottoa ja poistumista kotinurkista. Meillä se tarkoittaa metsään menemistä missä netti ei toimi ja puhelinverkko teillä tietämättömillä. Se tuntuu hyvältä. Lähdimme muutamaksi yöksi rajan toiselle puolelle telttailemaan ja pyytämään kalaa. Se oli IHANAA.

Lapset kirmailivat pitkin metsiä, keräsivät mustikoita ja kalastivat. Myös appivanhempani saapuivat samaan paikkaan hellyttävällä pienellä matkailuvaunulla, jossa lasten tietysti piti yöpyä yksi yö mummon ja papan kainalossa.

Ei ole mitään parempaa kuin aamuöiset hetket ihanassa hiljaisuudessa yksin ja samalla kuunnellen kuuluvaa tuhinaa teltasta, kun itse keittelet samalla aamuteetä.

Heräsin kaikkina aamuina jo ennen kukon laulantaa. Takana oli aina ihanat telttaunet ja olo seesteinen. Ennätin hyvin kalojen aamusyönnille ennen kuin tytöt heräsivät kyselemään aamupalaa.

Keskellä metsää eletään hetkessä. Syödään kun on nälkä, mitä tapahtuu koko ajan ja köllötellään kun siltä tuntuu, mitä myöskin tapahtui koko ajan. Itse olin ostanut kalastusluvat useammalle päivälle, mutta luvat täyttyivät siihen tahtiin, että iltaisin piti jo keskittyä muuhun. Hyvä niin. Saimme paljon kalaa, joista osa ovatkin jo pakasteessa, osa keitetty liemeksi ja osa syöty. Kiitos Ahti =) Luvat kävimme ostamassa vanhaan tapaan paikallisen papan kotoa. Hänet tosin herätimme kesken unien, mutta hän ei ollut moksiskaan. Pyysi peremmälle ja olisi tarjonnut vielä sumpitkin.

Paikka jääköön salaiseksi. Jos olet ystäväni, olet varmasti kuullut siitä joskus. Tästäpä hyppäänkin suoraan salaisiin paikkoihin.

Jokin aika sitten kuuntelin mielenkiinnolla yhtä keskustelua ulkopuolisena. Kaksi toisilleen tuntematonta henkilöä keskustelivat paikasta, jossa molemmat olivat hetki sitten käyneet. Olivat siis löytäneet saman paikan sattumalta. Molemmat ylistivät kaunista paikkaa ja harmittelivat, kuinka siellä oli niin valtavasti väkeä ja paikka selvästi siitä kärsinyt. Iäkkäämpi keskustelija oli tovin hiljaa ja sanoi: Hän ei pidä sosiaalisesta mediasta sen vuoksi, että tieto liikkuu siellä liian nopeaan. Varsinkin kun siellä kerrotaan luonnon upeimmista paikoista, jotka pian eivät sitä enää ole. Olin samaa mieltä. Välillä nyökkäilin kuunnellessani, vaikka en itse ollut osallisena tätä keskustelua. Olin kaikesta samaa mieltä. Itse ajattelen, että luonto ei kestä nykytekniikan vauhtia. Ennen vanhaa kulkivat puskaradion kautta kaikki tällainen. Se jos mikä olisi vieläkin sopiva tahti tähän nykypäivään.

Toinen mihin itse olen kiinnittänyt huomiota, on ihmisten läsnäolon puute mitä upeimmissakin paikoissa. Saapuessaan uuteen paikkaan, kaivetaan ensin puhelin esille. Kuljetaan missä sattuu, kunhan kuva on hyvä. Itse paikasta ei nautita, saati sen kauneudesta.

Todistin eilen tällaisen hetken ja siitäpä tämä koko teksti taisi alkunsakin saada. Äiti saapui paikalla puhelin kädessä jo valmiina kuvaamassa. Kolme lasta juoksentelee ja äiti kuvasi. Lapset repivät lehtiä puista ja kiipeilivät retkipöydillä. Äiti kuvasi. Sitten olikin aika kokeilla retkiruokailua. Ensin tietysti kuvaa ennen kuin kukaan saisi maistaa. Tässä kohtaa lapsilla oli mennyt jo hermo. Ruokailu oli rykäisy missä hopulle ei meinannut tulla loppua. Äitihän ei nauttinut retkiruoasta lainkaan koska itse kuvaaminen vei kaiken ajan. Jossain kohtaa pienin kiipesi korkealle yhteen telineeseen ja olin valmiina ottamaan koppia, kun oli tippumassa. Kiitos isosiskon, joka kerkesi ensin. Äiti ei edes huomannut, sillä kuvasi juuri liekehtivää tulta. Surullisinta oli se, kun yksi lapsista sanoi: Täällä on ihan tylsää ja tyhmää ja mulla on nälkä ja äiti on tyhmä. Äiti ei ymmärtänyt. Hän tokaisi, että olisitte edes kiitollisia ja että koittaisitte vähän nauttia. Lapset olivat oikeassa. Meno oli sen mukaista, että itsellänikin meni pasmat sekaisin. Lähdin kiertämään pois eri reittiä ja kuuntelin vielä pitkään sitä menoa kävellessäni.

Kenelle me yritämme todistaa jotain kuvin tai edes sanoin. Pysähdymmekö me oikeasti sille kallion kielekkeelle mihin vaelsimme pitkän matkan? Vedetäänkö me henkeä, kun tuli on tehty retkieväitä varten? Kunnioitammeko me päämäärää sellaisenaan ilman jäätävän suuria odotuksia tai ajatuksia siitä, että jossain muualla olisi kauniimpaa? Luulen, että tässäkin tapauksessa äiti otti todisteita itselleen. Kotona taputtaa itseään olkapäälle todeten, että hitto tulipahan tehtyä. Mutta tuliko nautittua? Yhä useimmin sivusta katsellessa tulee halu tarttua ihmisestä kiinni ja sano: hengitä, rauhoitu, pysähdy ja nauti. Nyt on lupa olla, ei ole kiire minnekään ja täällä on kaikki hyvin ja kaikki mitä tarvitset.

Monesti lukee postauksia somessa, jossa ihmetellään pysähtymisen vaikeutta. Monia sellaisia tekstejä itsekin lukeneena aina miettinyt samaa. Mikä siinä on niin vaikeaa? Pitääkö sellaista opetella?

Onko tällaisissa hetkissä kyse pysähtymisestä vai sittenkin pelosta? Vaiko vain näytön halusta seikkaillaan? Mitä olisi tapahtunut, jos tämä äiti olisikin vain istunut? Laittanut puhelimen pois ja ollut ottamatta yhtä ainutta kuvaa? Vetänyt syvään henkeä ja haistellut maailman puhtainta ilmaa silmät kiinni.

Ei tämä suinkaan ensimmäinen tällainen tapaus ole. Ehkä tällainen on vain aivan liian yleistä ja siihen olen alkanut kiinnittämään enemmän huomiota. Huomaan, että tällaiset hetket nostavat itselläni työmoodin päälle. Alan hauskuuttaa lapsia, jotta vanhemman on ikään kuin helpompi toimia tai alan jutustelemaan niitä näitä, että tilanne rauhoittuisi. Joskus alan kertomaan tarinaa itse paikasta, että kanssakulkijat saavat retkelleen edes jotain sisältöä. Aivan kuin se olisi minun vastuullani mitä kulkija tuntee. Kuinka hullua. Ehkä nyt riittää ja toivon, että ihminen herää itse. Niinhän sen pitääkin mennä.

Olen itse saanut usein kiitosta siitä, kun esimerkiksi hoitolastan kanssa retkeilemme. Lapset nauttivat ympäröivästä luonnosta iloiten, herkuttelevat rauhassa retkieväillä tai ihmettelevät koppakuoriaisia, jotka kipittelevät. Olen itsekin usein hämmästynyt rauhallisuudesta ja ilosta mitä kannamme retkillä mukana. Olen siitä myös hurjan ylpeä. Minun ei tarvitse asettaa rajoja erikseen vaan lapsia valtaa kaunis, tutkiskeleva ja luonnollinen retkietiketti mitä ilolla seuraan vierestä. Annan luonnon opastaa sillä en koe, että opastaminen olisi siellä minun tehtäväni.

Tällainen teksti syntyi tänään. Ehkä oli tarkoitettu herättelemään jotain toista. Tiedä siitä. Ihana kun luit.

-Katja

When you're with the right ones...

Sometimes you need the whole bag to break away and leave the corners of your home. For us, that means going into the woods where the internet doesn't work and the telephone network does not work. It feels good. We went across the border (to Sweden) for a few nights to camp and catch fish. It was WONDERFUL.

The children sprinted through the forests, gathered blueberries and fished. My in-laws also arrived at the same place in an endearing little caravan, where the children of course had to stay one night under grandma and grandpa's arm.

There's nothing better than morning moments in lovely silence alone and listening to the kun children sizzling in the tent while you make your morning tea.

I woke up every morning even before the rooster was singing. I always had a wonderful tent sleep and felt serene. I had plenty of alone time in the morning before the girls woke up asking for breakfast.

In the middle of the forest, we live in the moment. You eat when you're hungry, which happens all the time, and you relax when you feel like it, which also happened all the time. I had bought fishing permits for several days, but the permits were filled up at so fast that I had to concentrate on other things in the evenings. That is a good thing. We got a lot of fish, some of which are already frozen, some cooked into broth and some eaten. Thanks Ahti (This is what we say in Finland when we catch fish, kind of thanks) =) We went to buy permits the old way from the home of a local grandpa. We woke him up in the middle of sleep, but he didn't care. Asked to come back and would have offered a little coffeetime.

The place remains secret. If you're my friend, you've probably heard of it sometime. This brings me straight to secret places…

Some time ago, I listened with interest to one debate as an outsider. Two strangers were discussing a place they had both visited a moment ago. So they had found the same place by chance. Both praised the beautiful place and lamented how there were so many people and the place clearly suffered. The elderly conversationalist was silent for a while and said: He doesn't like social media because information moves too fast there. Especially since they tell about the most amazing places in nature, which soon will no longer be so. I agreed. Sometimes I nodded as I listened, even though I was not involved in this discussion. I agreed with everything. Personally, I think that nature cannot withstand the pace of modern technology. In the old days, all these things went through the grapevine. If anything, that would still be an appropriate pace for today.

Another thing I've noticed is the lack of people present in the most amazing places. When arriving at a new place, the phone is first dug out. People walk wherever it, as long as the picture is good. The place itself is not enjoyed, let alone its beauty.

I witnessed such a moment yesterday and I think that's where the this hole text came from. Mom arrived with her phone in hand, already ready to take pictures. Three children are running around and the mother was filming. Children tore leaves from trees and climbed camping tables. Mom filmed. Then it was time to try camping meals. First, of course, a picture before anyone gets a taste. At this point, the children had already lost their nerve. The meal was a rush where there was almost no end to the rush. After all, Mom didn't enjoy camping food at all, because filming itself took up all the time. At some point, the smallest climbed high into one of the racks and I was ready to take the booth when she was falling. Thanks to the big sister who made it first. Mom didn't even notice, because she was just filming a flaming fire. The saddest thing was when one of the children said: It's boring and stupid here and I'm hungry and my mom is stupid. Mom didn't understand. He said that you would at least be grateful and that you would try to enjoy yourself a little. The children were right. The noise, rush and everything that happened around it was too much even for me. So I took a different route home and listened to it for a long time as I walked.

To whom we are trying to prove something with pictures or even words. Do we really stop at the cliff where we hiked a long way? Do we take a breath when the fire is made? Do we respect the goal as it is, without freezing expectations or ideas that something else would be more beautiful? I think in this case, too, the mother took evidence for herself. At home, he pats himself on the shoulder, saying, damn it, I've done it. But was it enjoyed? More and more often, when watching from the sidelines, there is a desire to grab hold of the person and say: breathe, calm down, stop and enjoy. Now you are allowed to be, there is no rush anywhere and everything is fine here and everything you need.

Many people read posts on social media wondering how difficult it is to stop. As someone who has read many such texts myself, I have always wondered the same thing. What is so difficult about it? Do you have to learn that?

Are moments like these about stopping or fear? Or is it just a matter of wanting to show? What would have happened if this mother had just been sitting? Put that phone away and didn't take a single picture? Took a deep breath and smelled the cleanest air in the world with eyes closed.

This is by no means the first such case. Maybe this kind of thing is just all too common and that's what I've started to pay more attention to. I find that moments like this put me in work mode. I start making fun whit the children so that it's easier for the parent to act or I start talking to them to calm things down. Sometimes I start telling a story about the place itself, so that my fellow travellers get at least some content for their trip. As if it were my responsibility for what the traveller feels. How crazy. Perhaps enough is enough now .

I myself have often received praise when, for example, we go hiking with the children in my daycare. Children enjoy the surrounding nature with joy, enjoy a leisurely picnic or marvel at the beetles that squeak. I myself am often amazed at the calmness and joy we carry with us on excursions. I am also wildly proud of that. I don't have to set boundaries separately, but children are overwhelmed by beautiful, exploratory and natural hiking etiquette, which I happily watch. I let nature guide me, because I don't feel that guiding is my job there.

Such a text was born today. Perhaps it was intended to awaken something else… Or something like that..

-Katja