Katsotaan maailmaa erilaisin silmin (in English below)

Katsotaan maailmaa erilaisin silmin...

Kun luen uutisia uudistuksista, jotka koskevat varhaiskasvatusta tai peruskouluja, niin en voi, kun ihmetellä sitä, miten nämä uudistukset nähdään hyvänä?

Tälläkin hetkellä suomessa rakennetaan aivan valtavia yksiköitä, jotka pursuavat lapsista. Tilat ovat suuria ja sokkeloisia ja äänimaailma on vähintäänkin muuta kuin korvia hivelevä. Puhumme jatkuvasti positiivisesta varhaiskasvatuksesta ja yhdistämme siihen usein yksilöllisyyden tärkeyden sekä läsnäolon, mutta miten nämä edellä mainitut toteutuvat valtavissa yksiköissä?

Lähipiiristäni löytyy useampi varhaiskasvattaja sekä opettaja ja osa heistä työskentelevät suuremmissa yksiköissä mitä tosin nyt uusien vieressä näyttävät kovin pieniltä. Heillä jokaisella on sama ajatus: pienemmät yksiköt parempia.

Olen itse sitä sukupolvea, joka näki noita pieniä yksiköitä lapsena enemmän. Muistan kuin pienessä lähiössä kerrostalossa asuessa kävimme naapuritalojen lasten kanssa yhden talon kerhotilassa kerhossa. Siellä järjestettiin joka vuosi ihanat naamiaiset ja leikittiin yhdessä kivoja leikkejä. Muistan kuinka hain aikoinani omaa pikkuveljeä pienestä päiväkodista kivenheiton päästä kotiin ja yhdessä perheen kanssa ihastelimme joulujuhlien suloisia näytelmiä. Kaikki tunsivat kaikki ja olimme vapaita kirmaamaan pitkin lähiötä. Nyt ajatus on toisenlainen. Kaikesta on tullut suurta ja tuntematonta.

Moni lapsi ja nuori voi huonosti. Todella huonosti. Kävelin kauppaan muutama päivä sitten ja juuri ennen kaupan ovea eteeni ajoi auto. Autossa soi musiikki, joka toi mieleen omat nuoruusajat, mutta autosta nousikin nuori, avasi sepaluksensa ja alkoi toimittamaan asiaansa huonovointisen oloisena. Katsoin häntä ja kerroin, että tuossa sisäoven vieressä olisi wc. Vastaukseksi sain; haista jotain... Puhe sammalsi niin, että en saanut selvää. Mietin mielessäni, että talvikausi taitaa täällä meillä olla aluillaan. Enhän häntä tuntenut ja autossa olleet muutkin nuoret olivat tuntemattomia.

Vaikka itse olen ollut nuori ja pitänyt hauskaa ystävien kanssa, niin emme me sentään näin irvokkaasti kehdanneet edes käyttäytyä. Tämä oli härskiä ja älytöntä. Tulihan ovesta vielä pieniä lapsiakin tuolloin.

Kaupan sisällä hän jatkoi samanlaista övertämistä, mutta häneltä se sallittiin. Kävelin ja tein omia ostoksiani, kunnes nurkan takaa käveli kaksi nuorempaa teini-ikäistä tyttöä. He tulivat sen verran vauhdikkaasti, etten ennättänyt alta pois ja olkapääni osui juuri hipaisten toisen tytön kanssa. Pyysin anteeksi, mutta hän päätti näyttää keskisormea. Yritin sanoa perään vielä jotain, mutta heillä oli parempaa tekemistä ja juoksivat pois.

Muutama päivä tämän jälkeen olin lasteni kanssa mukana tapahtumassa, jossa oli alaluokkalaisia lapsia. Vietin paikan päällä monta tuntia. Jossain kohtaa vessassa käydessäni satuin kuulemaan noin 3–4 luokkalaisen lapsen keskustelun. Heillä oli ilmeisesti ollut pieni selvittelytilanne ja sitä puitiin tarkasti. Keskustelussa tärkein sana oli vittu ja vitun ääliö ja juuri kun ajattelin, että voisin keskustella heidän kanssansa, yhden lapsen vanhemmista saapui paikalle hakemaan lapsia. Jäin taas pohtimaan, en tiedä mitä, mutta mietin omaa elämää tuon ikäisenä. En edes tiedä olinko tuohon ikään kironnut edes vielä kotona…

Keskustelu kuulosti kamalalta. Se kuulosti surulliselta. Missä oli hauska hippaleikki tai ihastukselle tehty salainen hipaisu kesken tuolileikin? Niistä ei ollut tietoakaan.

Samassa tapahtumassa oli mahdollista kulkea kammokujaa. Olihan Halloween. Menin muutaman lapsen kanssa tuon kujan yhdessä. Tulin ulos mykistyneenä.

Kammokujassa oli mm. hyökkääviä eläimiä. Et päässyt huoneesta pois ennen kuin yhtä olit rapsuttanut ja kun sen teit, hyökkäsi se päällesi. (Toki olisi sieltä varmasti tarpeeksi peloissaan päässytkin pois, mutta kehtaako kaikki lapset näyttävää pelkoaan) Kammokujalta löytyi myös "tohtorin" huone. Siellä piti pakko rokottaa "pelottava potilas" pelastaaksesi hänet lyömällä piikki rintaan. Kaikki hahmot olivat ahdistavia ja pelottavia. Aivan alussa todistimme myös raakaa ampumista nenämme edessä. Aivan liian kovaa kamaa mielestäni yhdellekään alakouluikäiselle. Kaiken tämän olivat suunnitelleet alakoululaisista vanhimmat. Kammokujan jälkeen annoin rehellistä palautetta, mutta suurimmalle osalle se oli vain hauskaa pilaa. Ovathan lapset kisailleet joka vuosi pelottavuudellaan. Itse mietin sitä, mistä nämä kaikki ideat näille lapsille olivat tulleet. Missä lasten viattomuus? Missä kaikki ne vanhemmat, joiden kanssa olen samaa mieltä? Missä positiivinen iloinen leikkimielisyys?

Näin lapsia, jotka juoksivat kesken kaiken pois, näin lapsia, jotka olivat liekeissä. Kaikki tällainen on varmasti ok, jos mielenvoima pysyy positiivisena myös näkemänsä jälkeen. Kaikilla se ei pysynyt Ja ikää oli mielestäni aivan liian vähän. Itse ajattelin, että näin kovaa kamaa ammutaan verkkokalvoille sitten yläasteella. Luulin väärin. Jälleen kerran elin siellä omassa pumpulimaailmassa.

Kaikki tällainen viikon sisään. Miten me aikuiset olemme tämän kaiken ympärillä? Näemmekö me tarpeeksi siihen lapsen ja nuoren lähelle? Kuuntelemmeko me herkällä korvalla? Autammeko me tarpeeksi näkemään asiat positiivisemmin? Luommeko me tiloja missä on turvallista kaikkien olla? Teemmekö me enää lainkaan yhteistyötä lasten ja nuorten kanssa?

Onko kouluista, yhteisöistä, piireistä, päiväkodeista ja ystäväpiireistä tullut niin valtavia, että emme näe lähelle tai edes kauas? Onko ennen niin luotettavasta ilmapiiristä tullut mystinen möykky?

Meillä keskusteltiin omassa perheessä kujasta. Esikoisemme kävi, mutta kuopusta en sinne päästänyt ja hyvä niin. Minulta kysyttiin, että miksi siellä oli sellaisia juttuja? En osannut vastata muuta kuin, että no lapset olivat halunneet. Sitten kysyttiin, että miksi? No siksi kun se oli pelottavaa. No kuka sen oli suunnitellut? Lapset.

Siihen minä jämähdin. Lapset. Miten ihmeessä lapset ovat keksineet kaiken tuon?

Minulle yksi vanhempi sanoi, että kyllä lasta pitää viedä erilaisiin paikkoihin ja näyttää myös sitä toista puolta. Näin juuri. Olen täysin samaa mieltä, mutta se minun toinen puoli on kaikkea muuta kuin nuo yllä olevat asiat. Ja kyllä, edelleen haluan tietää oman lapseni mielenmaailmasta tai ainakin olla siinä lähellä ja auttaa luomaan siitä mahdollisimman positiivisen. Haluaisin tehdä samaa myös tässä kaikille lähellä oleville lapsille. Kiitos oman työni. Se on tässä lähellä ja olkoon se pienen suloisen ryhmäni vahvuus, läsnä oleva kuunteleva minä.

Kiitos kun luit. Kiitos jos haluat avata omia ajatuksiasi myös minulle.

-Katja

looking at the world with different eyes…

When I read the news about reforms concerning early childhood education and care, I cannot help but wonder how these reforms are seen as good.

Even now, huge units are being built in Finland, overflowing with children. The spaces are large and labyrinthine and the soundscape is at least nothing more than deafening. We constantly talk about positive early childhood education and often associate it with the importance of individuality and presence, but how do these things happen in huge units?

There are several early childhood educators and teachers close to me, and some of them work in larger units, although now they seem so small next to the new ones. They all have the same words: smaller units better.

I myself am of the generation that saw more of those small units as a child. I remember when we lived in an apartment building in a small suburb, we went with the children from neighboring houses to a this little rooms of one of the houses. Every year there was a lovely masquerade party and fun games together. I remember picking up my own little brother from a small kindergarten a stone's throw home and together with the family we admired the sweet plays of the Christmas party. Everyone knew everyone and we were free to run around the suburbs. Now the idea is different. Everything has become great and unknown.

Many children and young people feel unwell. Really badly. I walked into the store a few days ago and just before the store door a car drove in front of me. Music was playing in the car ans i remember my own youth. Ten a young person got out of the car, opened his wreath, and began to deliver his business feeling unwell. I looked at him and told him there was a toilet next to the interior door. The answer I received; smell something... The speech was so slurred that I couldn't here what he was saying. I thought to myself that we must be at the beginning of the winter season here. I didn't know him, and the other young people in the car were strangers.

Even though I was young and had fun with friends, we didn't even dare to behave so grotesquely. This was bullish and nonsensical. After all, there were still small children coming through the door at that time.

Inside the store, he continued to do the same thing, but he was allowed to do so. I walked and did my own shopping until two younger teenage girls walked around the corner. They came so fast that I couldn't get out from under and my shoulders just hit little the other girl. I apologized, but she decided to show the middle finger. I tried to say something more, but they had better things to do and ran away.

A few days later, I attended an event with my children with underclassmen. I spent many hours there. At some point while going to the bathroom, I reportedly happened upon a conversation between a child in grades 3 or 4. They had apparently had a small settling situation and it was being carefully discussed. The most important word in the conversation was fuck and fucking jerk and just when I thought I could talk to them, one of the parents of the child showed up to pick up the kids. I was left wondering again, I don't know what, but I thought about my own life at that age. I don't even know if I had cursed at home at that age...

The conversation sounded horrible. It sounded sad. Where was the fun hippie game or the secret touch made to the crush in the middle of a chair play? There was no sign of them.

At the same event, it was possible to walk down a creepy alley. After all, it was Halloween. I went with a few kids down that alley together. I came out dumbfounded.

In Kammokuja there were, among other things, attacking "animals",. You couldn't get out of the room until you had scratched one, and when you did, it attacked you. (Sure, I'm sure I would have gotten out scared enough, but do all children dare show their fear) There was also a "doctor's" room in Kammokuja. There had to be forced to vaccinate the "scary patient" in order to save him by hitting a thorn in the chest. All the characters were haunting and scary. At the very beginning, we also witnessed brutal shooting in front of our noses. Far too tough stuff for any elementary school kid in my opinion. All this had been planned by the elders of the primary school children. After the creepy alley, I gave honest feedback, but for most of them it was just a funny joke. After all, children have competed every year with their scariness. Personally, I wondered where all these ideas for these children had come from. Where is the innocence of children? Where are all those parents with whom I agree? Where is the positive cheerful playfulness?

I saw children running away in the middle of everything, I saw children who were in flames. All of this is certainly okay if the mental power remains positive even after what you see. It didn't stay with most of And I think there was far too little kids. Personally, I thought this was how hard stuff would be shot on the retinas when I was in middle school. I thought wrong. Once again, I was living there in my own cotton world.

All this within a week. How are we adults around all this? Do we see enough of that close to children and young people? Are we listening with a sensitive ear? Are we helping enough to see things more positively? Do we create spaces where it is safe for everyone to be? Do we still cooperate with children and young people at all?

Have schools, communities, districts, kindergartens and circles of friends become so huge that we can't see near or even far? Has what used to be such a trustworthy atmosphere become a mysterious blob?

We had a conversation in our own family about the alley. Our first child visited, but I didn't let our the youngest in, and that's good. I was asked, why was there such stuff? All I could answer was, well, the kids had wanted to. Then the question was why? Well, that's because it was scary. Well, who had planned it? Well the kids!

That's where I stuck. Kids. How on earth did children come up with all that?

One parent told me that yes, you have to take your child to different places and show the other side as well. That's exactly. I totally agree, but the other side of me is anything but those things above. And yes, I still want to know about my own child's mental world, or at least be close to it and help make it as positive as possible. I would like to do the same here for all the children nearby. Thanks to my own work. It is close at hand here and may it be the strength of my sweet little group, the listening me present.

Thanks for reading. Thank you if you want to open your own thoughts to me as well.

-Katja